1. viikko (tammikuu)

HERRAN VUOSI

Uusi vuosi on jälleen alkanut. Vanha kristillinen tapa on ollut yhdistää vuotta ilmaisevaan lukuun sanat Anno Domini, Herran vuonna. Näin ilmaistaan aikaa Herran Jeesuksen Kristuksen syntymän jälkeen. Jumalan Sanan ihmiseksi tuleminen mittaa siis aikaamme. Se on historian mullistavin tapahtuma. Se on ajan keskipiste, josta katsotaan niin eteen- kuin taaksepäinkin.

Olemme niin tottuneet ajanlaskutapaamme, ettemme yleensä koskaan tule ajatelleeksi sen sisältämää henkilökohtaista totuutta emmekä osaa iloita siitä. Kirjoittaessani uuden vuosiluvun mittaan sen avulla jokaista elämäni päivää Kristuksesta käsin. Aikaani verrataan häneen. Hän antaa minulle itse ajan ja myös sen suunnan. Mutta aikani myös päättyy häneen, hänen tulemukseensa. Hän sanoo kohdallani ensimmäisen ja viimeisen sanan. "Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi, sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka ylitse hän ei pääse" (Job 14:5).

Haluan ymmärtää tuon sanonnan myös siten, että siinä alleviivataan ajan olemista Herran omistuksessa. Minun ei tarvitse lähteä uuteen vuoteen itse suunnitellen ja pyrkien hallitsemaan kaikkea. Minun ei tarvitse edes tietää, mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Sen vain saan uskoa, että "minun aikani ovat sinun kädessäsi" (Ps 31:16). Siksi saan myös uskoa, että kaikki tulevat tapahtumat elämässäni ovat hänen kädessään. Kunpa osaisin tänä vuonna antaa hänen hallita kaikkea kohdallani, hallita silloinkin, kun hän vie sinne, minne en tahdo (Joh 21:18). Hallita myös silloin kun minua kohtaa sellainen, joka ajamalla ajaa minua epäilemään sekä Jeesuksen Kristuksen rakkautta että hänen kaikkivaltiuttaan.

Tänä alkaneena Herran omistamana vuonna haluaisin kutsua sinua erityisesti iloitsemaan siitä, millainen Herra meillä on. Emme ehkä osaa iloita omasta elämäntilanteestamme. On niin paljon suuria toteutumattomia toiveita. On monia todella hankalia asioita, jotka eivät ole vielä selvinneet. Tuoneeko tämäkään vuosi vastausta vuosia jatkuneeseen rukoukseen. Edessä olevat kivut pelottavat, tekemättömät työt painavat, jännittyneet ihmissuhteet ahdistavat. Jopa koko maailman tilanne tuntuu niin raskaalta. Totisesti "pimeys peittää maan ja synkeys kansat" (Jes 60:2a).

Mutta siihenkö jäämme? Eikö tämä kaikki ole uskomme mukaan kuitenkin Herran Jeesuksen Kristuksen hallinnassa. Emme toki ymmärrä miksi hän hallitsee niin kuin nyt näemme. Mutta saamme joka tapauksessa luottaa häneen, sillä "maailman kuninkuus on tullut meidän Herrallemme" (Ilm 11:15). Ja hän on " arvollinen saamaan ylistyksen ja kunnian ja voiman" (Ilm 4:11). Siksi voimme myös ottaa vastaan ja iloita lupauksesta: "Mutta sinun ylitsesi koittaa Herra ja sinun ylläsi näkyy hänen kunniansa" (Jes 60:2b). Valo loistaa hänessä jo nyt minulle.

Tuo tuleva vuosi mitä tahansa kohdallemme - työtä ja vaivaa joka tapauksessa - kaikki on hänen omaansa ja kaiken hän antaa kohdata meitä rakastavana ja viisaana Hallitsijana. Minulle jää jokaisena päivänä päätehtäväksi opetella olemaan kiitollinen ja jopa iloinen siitä, että minulla on tällainen Herra. Saan taitamattomana ja osaamattomanakin kiittää häntä ja turvata häneen.

TOIVON VARASSA

On suuri lahja, ettemme tiedä, mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Ehkäpä vain turhaan pelkäisimme. Sen vain tiedämme, että tänä vuonna "olemme lähempänä kotia kuin milloinkaan". Meitä odottaa paikka, valmistettu sija (Joh 14:2). Sinne me kuulumme. Siellä emme ole liikaa, emme ole ylimääräisiä, siellä on kaikki kyyneleet pyyhitty pois. Olemme perillisiä, olemme täyttymyksessä. Siellä alkaa meille vihdoinkin iankaikkinen sapatinlepo. Mutta se ei ole lepoa tyhjyydessä ja tapahtumattomuudessa, ei ajan tappamista, vaan täydellistä vapautumista kaikesta pahasta ja täyttymistä sanomattomalla ilolla. Saamme katsella Herraa kasvoista kasvoihin.

Olen joutunut pohtimaan kysymystä ruumiin ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä. On hävettävää, kuinka nopeasti ja perusteellisesti vajoamme "vain tähän elämän aikaan". Suhde Kristukseen värittyy vain tämän elämän ajan kysymyksillä, rukouselämäämme hallitsee vain tämän elämän ajan vaikeudet ja valtakunnan työtäkin pyrimme tekemään lähinnä ottaen huomioon vain tämän elämän ajan vaatimukset.

Kuitenkin Jumalan lapsina olemme saaneet jo jotain maistaa tulevan maailman ajan voimista ja siksi sen todellisuuden tulisi säteillä elämässämme kaiken läpi. Meidän tulisi osata lukea elämäämme jo nyt lopusta käsin. Lisäksi emme ole vain maistaneet, vaan Sijaissovittajamme kautta olemme jo osalliset iankaikkisesta elämästä. "Sillä on iankaikkinen elämä eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään" (Joh 5:24). "Se alkaa jo täällä maitten päällä ja jatkuu iäti taivaassa."

Iankaikkisen elämän osallisuus jo nyt Kristukseen uskovan elämässä on niin varmaa ja lujaa, ettei siitä "mikään voi meitä erottaa" (Room 8:38s) ja "he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni" "Eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä" (Joh 10:28s).

Mutta kun tämä on vasta lupauksen eikä näkemisen varassa, meidän on vaikea osata olla turvallisella mielellä. Lapsenomaista turvallisuutta järkyttää nimenomaan oman syntiviheliäisyyden näkeminen ja kirjaimellinen tämän maallisen majan hajoaminen.

Osmo Tiililä kirjoittaa puhuessaan viimeisestä tuomiosta uskovan kohdalla: "Kristuksessa olevalla ihmisellä ei ole mitään muuta kerskausta kuin Herra, joka on häntä armahtanut. Ei hän etsinyt Herraa, vaan Herra etsi häntä, taivutti hänet, ja hän taipui. Ei hän itsessään ole puhdas eikä pyhä, mutta hänen sydämensä on murtunut suruttomuudesta Hengen antamien liikkeiden suuntaan, ja uskossa hän katsoo Kristukseen, jonka pyhyys on hänen häävaatteensa Jumalan pyhien silmien edessä. Hän kestää tuomiolla vain Kristuksen tähden, jonka vanhurskauden hän on uskossa ottanut vastaan ja siitä syystä hänen rukouksensa ja huokauksensa on saada aina olla Kristukseen puettuna. Pyhä Henki johtaa hänet kilvoittelemaan ja tekemään päivittäin parannusta, jotta hän pysyisi valvovana."

Vielä eräs sisintäni rohkaissut ajatus - ja tietenkin Lutherilta: "Meillä on taivasten valtakunnan lupaus ja sen toivo. Meidän nykyisen kurjuutemme korvaus ja hyvitys on oleva niin suuri, että jopa tulemme soimaamaan itseämme siitä, että meiltä milloinkaan on päässyt kyynel tai huokaus moisen maailman meille osoittaman halveksunnan ja kiittämättömyyden vuoksi. 'Miksi', me sanomme silloin, 'emme ole joutuneet kokemaan jotakin todella kovaa?' Kunpa olisin joskuskin uskonut, että iankaikkisen elämän ihanuus on niin suuri, silloin en olisi hiukkaakaan aristellut, vaikka olisin joutunut kärsimään vielä paljon enemmänkin."